Eeppinen seikkailu Kintulammilla

Tarina alkaa, niin kuin monet muutkin eeppiset seikkailut. Tähän kyseiseen ei tosin liity hobittia joka haluaisi eroon sormuksesta, kuningaskuntaa vainoavaa lohikäärmettä tai edes seitsemää kääpiötä. Tarinan taustalta voi kaiketi löytää opetuksen ja roppakaupalla elämänviisauksia. Tai sitten ei. Siihen voi palata ja sen voi kertoa turvallisin mielin lapsille. Tai sitten lukemisen voi lopettaa jo nyt.

Tämän tarinan päähenkilöt ovat melko tavallisia miehiä, jotka lähtivät kohti tuntematonta. Seikkailua ilman päämäärää tai kunnollista, kotona läpi menevää selitystä. Kyseisen tarinan aamu oli melko tavallinen, tosin aikaisella herätyksellä. Aamupala. Matkatavaroiden näpläämistä ja valintaa. Tyhjää tuijotusta ja kellon vilkuilua. Pakkaamista, jännitystä, odotusta.

Toinen miehistä kurvasi autolla hakemaan tuota toista, seikkailunhaluista urhoa. Määränpäänä oli lähialueella sijaitseva Kintulammi, retkeily ja polkuparatiisi Tampereella. Mystinen ja taianomainen paikka. Perillä auto parkkiin. Nopeasti irtotavarat taskuihin (varmuudenvuoksi leivänmuruja ja kanankoipi pelottavan noidan varalta).

He olivat laittaneet päällensä trikoot. Miehet eivät olleet kuitenkaan niin sanotusti trendikkäitä, vaan käytännöllisiä. Jalassa heillä oli lenkkeilykengät, mallia joka sopii metsään. Käteen oli kiedottu urheilukellot. Päällensä he olivat sujoittaneet vettä ja tuulta hylkivät takit. Lämpimät sukat ja toisella upouudet Sealskinzin hanskat. Tyylikkäät mustat. Toisella oli saman merkin sukat. Erinomaisia molemmat. (Ei kaupallista yhteistyötä…vielä?). Mukaan vielä seikkailunhalua ja auki olevat aistit. He olivat polkujuoksijoita.

Suunta metsään, niin sanottua ennalta suunniteltua reittiä. Yhteistuumin polkuja yhä syvemmälle metsää. Pieni jännitys, joka pirskahtelee juoksun vallatessa kehoa ja mieltä. Jokaisen haarautuvan polun kohdalla päätös jatkaa sitä oikeaa, hyvin merkattua reittiä. Eteenpäin, nopeasti mutta päättäväisesti. Virheitä vältellen, jokainen lipsahdus on hidastus joka ei vie matkaa eteen, vaan sivulle tai viistoon eteen, muttei suoraan eteenpäin. Tätä ja sitä, kunnes miehet saapuivat sähkölinjan vierestä tielle. Perusratkaisu tehdään hetkessä, eli oikaista vähän ja tieltä takaisin metsään.

Tässä vaiheessa polkujuoksu vaihtui rämpimiseksi hakkuuaukeilla, rämeessä, suolla, sammalten peittämillä kukkuloilla, kuusikossa, uudestaan suolla, hakkuuaukealla, voimalinjan alla ja kaikki alusta uudestaan. Sakeassa pöpelikössä ja kuusien läpi. Ja vielä kerran sama suo yli. Ja eteenpäin. Muutamia juoksuaskelia ja taas kävelyksi, kun ei maaperä palauta askelta, eikä polkua näy.

Noin 4km myöhemmin miehet palasivat lähtöpaikkaan ja totesivat lähteneensä täysin väärään suuntaan, jo heti alussa, välittömästi ja varmasti. Jotakuta olisi saattanut jopa ärsyttää. Ei näitä kahta, he olivat seikkailijoita. Yhdessä. Tiimi ja joukkue. Myöhemmin ajateltuna, aika kului onneksi leppoisasti metsässä kenkiä kastellen ja nilkan nyrjähdystä vältellen. Jotka molemmat tekevät lajista sen, mitä sen pitääkin olla.

Loppuun vielä 30min spurtit alkuperäisesti suunnitellulla reitillä joka tarjosi neulaspolkua, kauniin auringon paisteen ja leppoisaa polkuelämyksellistä syyspäivän reippailua. Takaisin toisen miehen autolle, energiapatukoita ja juomia lärviin ja kotiin. Reilu 1h 35min polkuiloittelu rämpimisefektillä tehty ja olo on perinteisen hyvä. Kiitos sille toiselle miehelle ja vinkkinä muille, että viimeistään kilometrin jälkeen kannattaa varmistaa onko reitillä vai tahtooko ottaa riskin, joka ei ehkä kannata. Mutta on silti sen arvoinen. Hyviä polkuja ja niiden vierustoja kaikille!

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: