UltraTimon ja Jussin matka jatkuu, älkää kysykö minne tai edes miksi

Himoksen lumiset huiput jäivät viikko sitten taakse. Pölyjä en selästäni pyyhi, Himokselle palaan vielä. Nyt olen kuitenkin matkalla eteenpäin. Edelleenkään taskussani ei ole sormusta mistä tahtoisin päästä eroon, enkä ole hanhen kyydissä, velho ei käskenyt matkaan enkä oikeastaan edes ole menossa mihinkään. Kunhan juoksen, koska tuli olo, että pitää juosta. Tuo tunne on tullut viimeaikoina useammin.

IMG_20190217_181743.jpg

Vielä hetken käytän nastoja. Kunhan kevätaurinko lämmittää enemmän, kaapista kaivetaan uudet kengät ja shortsit. Nyt reisiäni lämmittää edelleen kireät mustat trikoot. Tästä sankarista on kuoriutunut pieni vaatehifistelijä, vähemmälläkin varmasti pärjäisi.

Niin kuin jo aiemmin, myös tänään juoksemaan kanssani lähtee Jussi. Jussilla on samanlainen olo kuin minulla, juosta vaan pitää koska se on hauskaa. Hän on porukan järjenääni ja juoksutoveri, jollainen jokaisella olisi syytä olla. Hän on tarinan toinen päähenkilö, silti sidekickini koska minä kirjoitan ja saan päättää. Hän on siis Sanchoni (älkää kertoko etten ole aatelinen tai edes erityisen rikas). Myöhemmin meistä molemmista tulee ultraajia. Ei kuitenkaan vielä. Me harjoittelemme yhdessä, ellemme kateellisina eroa, jos toinen esimerkiksi voittaa jotain, joskus, jossain.

Olemme ehtineet kokea juostessa jo kaikenlaista, sisäänkasvaneen varpaankynnen, irtilähteneitä kynsiä, huvittavan mustan kynnen joka vaimon mielestä on ällöttävä, krampanneen jalan, vatsaväänteitä ja selkäkipua, kipeän polven, muljahtaneen nilkan, väsymyksen, pahan energiapatukan, hassun patin nilkassa, mielipahan ja hyvänolon tunteet, energiatabletin, geelin ja hetken jolloin kaikki oli hyvin. Olemme juosseet rännässä, sateessa, hangessa, peilijäällä, ukkosella sähköpäälinjaa, ojassa ja juurakoilla, tasaisella ja epätasaisella, suolla, pitkospuilla, poluilla ja polkujen ohi. Eksytty ja löydetty takaisin tielle palaamalla takaisin mistä tultiin. Yhdessä emme ole vielä kaatuneet, kaiketi sekin päivä vielä tulee. Käsikädessä.

Kasvoni ovat kapeat. Hartioita juuri sen verran, että juoksureppu pysyy selässäni. Pohkeiden paikalla jänteitä, jotka vievät yllättävän pitkään eteenpäin. Jussilla on parta ja trikoiden päällä shortsit. Vauhtimme sopii yhteen. Aina olemme löytäneet takaisin kotiin, eikä kertaakaan ole tarvinnut jäädä matkalle. Ja vain harvoin etenemme kävellen, paitsi ylämäet. Hitusen noloa. Kävely on keski-ikäisen miehen kirosana. Ärsyttää, että sellainen on edes keholle mahdollinen etenemismuoto. Ja hitto, että sekin on tehokasta liikuntaa.

Tukkani laitan juostessa hyvin, sitten pipon tai lippiksen. Päässäni pidän laseja, jotka huurtuvat talvella, sateella juoksen sokkona. Jalkani alkavat kestää jo iskutusta. Mieleni ei ole kuitenkaan vielä valmis ultraan, yllätyksiä tapahtuu liikaa, opin onneksi kokoajan lisää. Olen matkalla ja pidän siitä. Vielä hauskempaa on, että niin taitaa olla Jussikin. Jussi näkee ilman laseja, mikä on epäreilua ja hänellä on parta. Jussilla on yliote.

Koska meitä on kaksi, on hyvä että askeleemme on kuin ohjelmoitu kulkemaan samaa matkaa. Tänään matka jatkui kohti ensimmäistä pitkää lenkkiä hetkeen. Sitä kaiken harjoittelun kulmakiveä. Ensikesän kisoja varten rakennetaan nyt raudanlujaa peruskuntoa, silloin tällöin nopeammin kirmaten ja jalkoja vauhdista muistuttaen. Emme aio enää taittua, mielemme ei saa enää epäillä. Meitä ei pysäytä mikään…paitsi perheidemme toiveet, jos ne on ristiriidassa lenkkeilyn kanssa. Silloin suunnitellaan paremmin. Kaiken alku ja loppu on kuitenkin viikon pitkis. Oma aika. Oma pala taivasta. Pitkä, hidas, joskus tylsä, sykkeet matalana pitävä rummutus kohti omaa parempaa itseä. Kohti ultraamista, omien rajojen löytämistä.

Kello lyö yhdeksän. Olen herännyt jo seitsemältä. Söin ja pakkasin repun. Varmoin askelin kohti yhteistä lähtöpistettä. Jussi on ehtinyt jo paikalle ja hyppii kärsimättömänä. Totean, ettei hänellä ole nastoja. Myös Jussi huomioi ongelman, muttei välitä siitä. Väitän tietäväni paremmin, olenhan keski-ikäinen juoksija, Jussi palauttaa minut maanpinnalle toteamalle olevansa saman alalajin edustaja. Turha väitellä, Jussilla on hyvät kengät.

Tapasimme matkalla seitsemän enemmän tai vähemmän isoa ongelmaa, löydätkö kaikki? Osa muodostui lähes ylitsepääsemättömiksi. Osan selvitimme helposti.

Unelias Ruutana herää, kun kaksi sankaria kiihdyttää kohti Kangasalaa. Lähdemme jäistä hiekkatietä eteenpäin ja Jussi yrittää ottaa pientä etulyöntiä menemällä kärjessä. Rauhoitun ja muistuttelen itselleni, kisa on vasta alussa. Ehdin kyllä laittaa lisää vauhtia sopivassa kohdassa. Juoksemme ohi hevostallien ja hiljaisten talojen. Jokunen koiranulkoiluttaja ja pari kävelijää tulee vastaan. Juoksijat tervehtivät toisiaan, se on tapana.

Käännymme jäiseltä hiekkatieltä isommalle tielle, jossa on sulanut ura. Jussi saa vihdoin kunnon pitoa alleen. Keskustelemme lenkkiin liittyvistä yksityiskohdista ja tavoitteista. Olemme samaa mieltä kaikesta. Helpottaa reitin suunnittelua. Lystikäs retkueemme lähtee todella laukalle ja sykkeet sen mukana.

Ujosti kysyn voisimmeko kävellä vähän. Ainakin ylämäet. Jussista se on vähän noloa ja niin minustakin. Sykkeitä pitää kuitenkin seurata. Niin lukee oppaassa ja toteamme, ettemme ehkä tiedä vielä kaikkea. On hyvä jos sykkeet löytyy. Muuten on ilmeisesti kuollut. Niin ei voiteta kisoja.

Olisi viisaampaa rauhoittua ja katsoa, kuin luhistua vauhdin tappaessa rennon menon. Ensimmäinen ja varsin yleinen ongelma on innostua juoksemaan liian lujaa. Viisas päätös olisi mennä rauhassa. Ylämäet kävellen, energiaa ja vettä tankaten. Viisasta olisi muistaa tämä myös pidemmillä matkoilla ja niin sanotuissa kisoissa.Tämä on kuitenkin ikäisillemme miehille todella haastava paikka. Tuntuu nololta vaihtaa kävelyksi. Onneksi meitä on kaksi. Pidämme henkisesti toisiamme kädestä.

Olen oikeastaan koko lenkin niistänyt, se kuuluu olennaisena osana harrastukseen. Jussi sanoo minua leikkisästi nuhanenäksi. Harjoittelen vasta ns.vauhdissa tapahtuvaa niistoa. Katsoessani vasemman olkani yli huomaan rään tarttuneen juoksutakkiini. Tyylikästä. Harjoittelu tämän asian kanssa tulee jatkumaan. Jussi vakuuttelee ongelman olevan yleinen.

IMG_20190217_181803.jpg

Jussi veti peilijäisellä pellonpientareella ihan jöröksi ja heilui edes takaisin. Toivoin, että mitään ei sattuisi, olisi tylsää voittaa jos toinen ei pääse edes maaliin. Matkaa oli vielä n.10km ja vaikka vahva olenkin, tuskin olisin jaksanut juosta koko matkaa ystävääni kantaen. Vähintään vauhti olisi kärsinyt, jota me keski-ikäiset emme tietenkään siedä. Matka ja aika mitataan ja sillä kerskutaan ja kehuskellaan. Uskomattomalla tasapainolla ja kehonhallinnalla Jussi onnistui kuitenkin selättämään tämän kilometrin mittaisen peilijäällä valellun epätien ja pääsimme kiihdyttämään takaisin kohti maalia.

Päivä on jo pitkällä retkueemme palatessa kohti aina niin vilkasta Ruutanaa. Vilkaisu kelloon paljastaa meidän olleen reissussa jo kolme tuntia ja matkaakin tuli reilusti, eli noin 28km. Hyvä pitkä lenkki takana. Maalit sijaitsevat molemmille eri paikoissa, joten tänään kaikki voittivat. Hyvä niin. Näitä lisää ja parivaljakkomme seuraavat seikkailut tulevat olemaan entistä tarunhohtoisempia. Näistä retkistä tulee legendoja, joita kerrotaan iltaisin elokuvien muodossa. Ne alkavat tekstillä ’perustuu tositapahtumiin’ ja niissä on kauniit näyttelijät ja hyvähkö musiikki. Mahtipontinen.

IMG_20190217_181623.jpg

Mitalikahvit. Ehdin syödä laskiaispulla(n/t) pois kuljeksimasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s