Kisaraportti NUTS Pallas Ylläs 105km 12.7.2019

Ennen lähtöä olo Pallaksella oli ennen kaikkea odottava. Tunsin itseni rauhalliseksi. Olin päättänyt etukäteen että ensisijaisesti tärkeintä on päästä ehjänä maaliin, enkä oikeastaan epäillyt ettenkö selviäisi sinne, ellei matkalla kävisi jotain haveria. Olin toukokuussa juossut Karhunkierroksella 83km ja se oli sujunut hyvin. Pallaksella kävi viileä tuuli ja hetken olin jo huolissani että olinko liian kevyissä vaatteissa. Suunnittelin takin pukemista, mutta kanssajuoksija suositteli lähtemään ilman takkia, metsässä tulisi äkkiä lämmin. GPS päälle ja lähtoviivalle odottamaan. Sijoittauduin lähtöalueella melko alkupäähän ja vihdoin meidät lähetettiin matkaan. Heti alusta juoksu tuntui mahtavalta, askel oli kevyt ja vaivaton. Hillitsin menohaluja jotta en juoksisi alussa liian kovaa. Kaiken kaikkiaan Pallas-Rauhala väli sujui todella helposti. Ohitin muutamia juoksijoita ja muutama ohitti minut. Polku oli teknistä, mutta se ei haitannut. Maisemat noustessa ensimmäiselle tunturille olivat huikeat, horisontti hehkui upean värisenä. Ensimmäinen huolto Rauhalaan tullessa tuli nopeasti vastaan ja haukkasin siinä jotain pientä ja jatkoin matkaa.

Rauhalaan saakka olin juossut muutaman juoksijan pienessä ryppäässä, ja siitä eteenpäin jatkoin matkaa pääsääntöisesti yksin. Muistan ihmetelleeni miten hiljaista luonnossa oli. Paikoitellen oli todella viileää. Harmittelin että en ollut laittanut kaulaan buffia. En pukenut takkia, päätin odottaa että ilma alkaa lämpenemään auringon nousun myötä. Muuten en oikeastaan palellut, mutta hanskoista huolimatta käteni olivat ihan jäässä. Jostain syystä tältä väliltä mieleeni ei jäänyt juuri lainkaan muistikuvia. Juoksin vain hiljaisuudessa. Lähestyessä Pahtavuomaa huomasin että kaikki ei ole kunnossa. Sykkeeni olivat alkaneet nousta ja syke oli aivan liian korkealla, vaikka vauhti oli maltillinen. Muutenkin olo alkoi tuntua vähän epämukavalta. Nesteet eivät imeytyneet eikä tehnyt mieli syödä eikä juoda mitään. Pahtavuoman huollosta en muista mitään. Arvelisin että en syönyt siinä mitään vaan jatkoin suoraan matkaa.

Matka Pahtavuomasta Peurakaltiolle oli kaikista pahin. Olo huononi ja olin yhä huolestuneempi korkeasta sykkeestä. En halunnut kävellä joten jatkoin matkaa juosten. Valoisuus lisääntyi koko ajan mutta en jaksanut juuri kiinnittää huomiota maisemiin. En tuntenut väsymystä, mutta siitä huolimatta kompuroin jatkuvasti ja meinasin kaatua monta kertaa. Olin todella ihmeissäni, matkaa oli takana vasta 30km ja meno oli niin hankalaa että mietin miten ihmeessä selviän yli 70 km. Vaikka kuinka keskityin nostamaan jalkoja, varomaan kiviä ja juurakoita niin silti varpaat tökkivat koko ajan maahan. Vähän ennen Peurakaltiota päähäni pälkähti ensimmäistä kertaa ikinä ajatus keskeyttämisestä. Hylkäsin sen nopeasti ja päätin että en saa edes miettiä keskeyttämistä. Olin etukäteen päättänyt että keskeyttää voi ainoastaan jos loukkaannun pahasti. Olin silti epävarma miten tulen selviämään kun kulku oli niin hankalaa. Jälkikäteen kun luin muutamia kisaraportteja, olin ällistynyt kun huomasin että muillakin oli ollut täsmälleen samaa ongelmaa kompuroinnin kanssa. Joku selitti sen niin että klo 04-06 välillä ihmiset aivot ovat kaikista eniten sitä mieltä että pitää mennä nukkumaan ja siksi kulku muuttuu hankalaksi. Kuulostaa loogiselta. Nimittäin kuuden jälkeen kompurointi lakkasi eikä vaivannut enää loppumatkalla. Peurakaltion huoltoon saavuin vähän kuuden jälkeen ja ensin söin drop bagistä suunnitellut eväät ja sitten siirryin telttaan. Söin vastahakoisesti vähän sitä sun tätä ja kun huollossa tarjottiin pitsaa otin sen vastaan. Söin pitsan ja join energiajuoman ja taistelin huonoa oloa vastaan. Totesin että tämä oli ainut mahdollisuus syödä jotain kunnollista ja suolaista ja siksi väkisin söin pitsan loppuun. Täytin rakon ja lötköt ja lähdin jatkamaan matkaa.

Melko nopeasti Peurakaltiolta lähdettyä huomasin että henkinen oloni oli parantunut merkittävästi. Tunsin itseni virkeäksi yön käännyttyä selvästi aamuksi. Fyysinen olo oli vielä huonohko, meinasin oksentaa ja vatsa tuntui hölskyvältä pallolta. Reitti oli kuitenkin tasaista ja mukavaa ja jäin odottamaan että olo paranisi. Etenin tasaista hölkkävauhtia ja kilometrit kertyivät. Olin tyytyväinen jokaisesta kilometristä ja mietin mielessäni että nyt kun juoksen maaliin niin ei tarvitse koskaan tehdä samaa uudestaan.. Melko yhtäkkiä tapahtui käänne parempaan ja tuntui että kroppa alkoi taas toimia. Kotamajan vesipisteen ohitin pysähtymättä ja noustessa Kukastunturille meno tuntui jopa mukavalta. Aurinko paistoi lähes kuumasti ja pitkän nousun aikana oli aikaa katsella maisemia. Join reilusti, ei tehnyt mieli syödä mutta tuntui että Peurakaltiossa hyvin syöminen antoi puhtia tänne saakka. Sykkeet olivat laskeneet ja normaalilla tasolla.

Kotamaja 2 :lla täytin vesivarastoja ja jatkoin matkaa. Tämä etappi tuntui taas puolestaan aluksi todella pitkältä ja askel raskaalta. Taitoin yhä matkaa yksin kunnes Kesänkijärven kohdalla minut tavoitti toinen 105km matkaa juokseva nainen. Hänelläkin oli ollut raskas matka ja olimme molemmat väsyneitä. Jatkoimme juoksua yhdessä ja ilokseni hänestä oli vähän juttuseuraa. Olin ihmetellyt että tähän saakka lähes kaikki juoksijat olivat kovin vaitonaisia, vaikka yleensä polkujuoksijoista saa aina rupatteluseuraa. Juoksimme mukavaa vauhtia yhdessä ja huomasin saavani lisävirtaa juoksukaverista. Sain myös syötyä muutaman geelin. Jonkun kilometrin jälkeen nainen halusi että vaihdettiin niin päin että minä tulin vetäjäksi. Kun aloitimme nousun Ylläkselle, hän jäi jälkeen kävellen ja jatkoin juoksua yksin. Kellostapulin kurussa oli jopa hauska juosta ja kannustajia alkoi olla myös reitin varrella. Kotijoukot soitti muutaman kerran ja sain kannustuksesta lisää virtaa.

Ylläsjärven huoltoon saavuin hyväntuulisena. Noin 20 km enää matkaa. Söin, join ja lähdin kipuamaan Ylläksen rinnettä ylöspäin. Nousu oli pitkä ja lopun kivikko todella vaikeakulkuista mutta eteneminen sujui hyvin. Huipulla juoksuksi ja rinnettä alas Kellokkaan huoltoon. Kellokkaassa muutama suklaapala ja juoksu jatkui. Olin väsynyt mutta hyvällä mielellä koska matkaa ei ollut enää paljon. Polku oli tasaista ja mukavaa. Pirunkuru oli pirullinen mutta senkin nousu sujui ongelmitta. Puolessa välissä Juuso Simpanen meni ohi kadehdittavaa vauhtia.

Pirunkurun jälkeen loppumatka tuntui kestävän ikuisuuden. Vaikka alamäki oli helppoa, niin toivoin vain että matka menisi nopeammin. 37 km miehiä meni ajoittain ohi ja sain heiltä tsemppejä. Kiroilin itsekseni ja toivoin että maali jo tulisi. Olin etukäteen ajatellut että se olisi jotenkin maaginen hetki kun 100 km tulisi täyteen. Kun kello sitten piippasi 100 niin vilkaisin sitä ja ajattelin että hemmetti, vasta sata. Vihdoin kuitenkin maali lähestyi. Joku kannustaja kertoi että kilometri enää. TTR:n Pasi oli vähän ennen maalisuoraa tsemppaamassa ja fiilikseni alkoi nousta. Maalisuoralla alkoi kellojen kilkatus ja kannustus, TTR:n porukka ainakin piti upeasti ääntä! Kiristin juoksuvauhtia ja olo tuntui mahtavalta, ja sitten olinkin maalissa. Sijoitus naisten 6. mistä olin positiivisesti yllättynyt. Aikaa kului 15h14min.

Juokseminen oli ajoittain niin hankalaa että en olisi uskonut pärjääväni näinkin mukavasti. Maaliin tultua olo oli kuitenkin hyvä. Krampeista en onneksi kärsinyt matkan aikana ja juoksun jälkeen olen palautunut todella hyvin. Jaksoin hyvin valvoa iltaan asti ja menin vasta puoliltaöin nukkumaan, valvottuani 40h lukuunottamatta lyhyitä päiväunia perjantaina päivällä. Lihaskipuja on ollut huomattavasti vähemmän kuin aiempien kisojen jälkeen. Tuntuu mahtavalta että olen pystynyt juoksemaan yli 100 km. Vähän yllätti se että tämä oli niin yksinäinen juoksu. Pääsääntöisesti taitoin matkaa yksin ja ilman juoksuseuraa. Mutta kaiken kaikkiaan Ylläs Pallas 105km oli haastava mutta todella upea kokemus.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: